Ajankohtaista: Mitäpä eilen ja tänään lautasella

MITÄPÄ EILEN JA TÄNÄÄN LAUTASELLA
26.02.2004

SOK-ryhmän tiedotuslehti Yhteishyvä 3/2004 rapsahti tänä aamuna postiluukusta. Viime aikoina tulleen tavan mukaan, minkä tahansa julkaisun ilmestyessä eteeni, silmäilin nopeasti otsikot. Aivan oikein – tänäänkään en jäisi ilman joka-aamuista adrenaliinipursketta, johon alan olla peräti addiktoitunut. En näköjään saa päivää alkuun ellen lue jotakin sellaista ruokaan ja ravitsemukseen liittyvää, joka on vastoin omaa käsitystäni ja joka saa adrenaliinin kiehumaan.

Otsikko vaikutti lupaavalta. Tänään lautasella -kirjoituksessaan Heli Kuusipalo kysyy, vieläkö vanha kunnon lautasmalli on voimissaan ja vieläkö ruokapyramidi pysyy pystyssä. Kurkistin jutun loppulaatikkoon, ja sieltä löytyi vastaus: Lautasmalli ei petä. Mitä muuta olisi voinut odottaakaan…

Jos jutun ansioita etsitään, siksi luettakoon selvitys glykeemisestä indeksistä – taas kerran. Ehkä se ei vielä ole sisäistynyt tarpeeksi syvälle. Siksi GI-mantraa jauhetaan kuin parastakin purkkaa päivästä toiseen. Vanhat hokemat, margariini ja kevyttuotteet, menevät alas siinä sivussa. Ruisleipä on muotia. Perunan, pastan ja puuron nimeen vannotaan muistamatta, että jo isäjumala aikoinaan vilkaisi vinosti Kainin viljalyhteisiin, mutta Aapelin grillaamalle lampaanviululle hän hymyili suopeasti.

Mutta mikä sopii jumalille, ei toki sovi ihmisille. Kuten tätä nykyä asiaan kuuluu, Atkins, Montignac, Heikkilä ja Zone saavat sapiskaa myös Yhteishyvässä. Ihminen ei kuulemma tarvitse proteiineja paljon, eikä niistä todellakaan ole vaaraa, jos popsii papuja ja linssejä riisin ja jopa maissin kera. Eläinproteiinin syöminen on kallista ja mahdollista vain harvoille maapallolla – jumalille.

Jos väitteet eivät mene perille, pelottelu pitää huolen eläinproteiinista. Ehtimiseen julistetaan, että ”jotkut tutkijat ovat jopa epäilleet monien elintasosairauksien syyksi liian runsasta proteiinimäärää”, eli jos syöt etuoikeutettujen ruokaa, kuolet. Tutkimusta väittäjät eivät kuitenkaan esitä. Ei ihme, etteivät, sillä sellaista tutkimusta ei yksinkertaisesti ole.

Ruokakirjoituksissa sekoitetaan usein appelsiinit ja omenat, käyttääkseni amerikkalaista sanontaa. Se tarkoittaa, että puhutaan toistensa ohi kahdesta eri asiasta.

Suomalaisesta ruokaperinteestä puhuttaessa sekoitetaan ihmisen perimä eli se, miten suomalaisten aineenvaihdunta on muovautunut aikojen kuluessa, ja kulttuuriperintö eli se, mitä arvellaan suomalaisten syöneen historiansa kuluessa. Pieni kulttuuriantropologian kurssi ei olisi pahitteeksi kenellekään, jonka kytkökset metsä- tai pikemminkin järvisuomalaisten elämään ovat hatarat.

Viisi palaa ruisleipää, muutama silakka, perunoita, kippo puolukoita ja pari lasia piimää – todella yksinkertaista, mutta hyvääkö? Sopii koettaa.

Ja jos ollaan oikein tarkkoja, ihmetellä sopii, mistä järvien rannalla elellyt sisäsuomalainen olisi menneinä vuosisatoina merellisiä silakoita saanut, ja miksipä hän olisi niitä kaivannut? Polskivathan pulleat lahnat ja lihaisat hauet lahtien poukamissa, ja olihan katiska ja merta joka töllissä ja muikkunuotta melkein joka talossa.

Suomalainen uskoo, mitä hänelle tolkutetaan. Hän jäystää rukiista hapanleipäänsä siitäkin huolimatta, että happo repii kielen reunat ja saa vatsan kivistämään. Voi kuvitella, miten haima kiemurtelee tuskissaan ja maksa huutaa apua. Mutta mitä enemmän ruumis kärsii, sitä kirkkaamman kruunun saa. Mitä enemmän leipää syö, sitä enemmän uroteosta kiitetään.

Ihmistä pidetään sekasyöjänä ja kaikkiruokaisena, mikä onkin totta. Kaikkiruokainen sekasyöjäkään ei kestä kaikkea nielemäänsä.

Suomalaisten kehityshistorian pullonkaulat jättivät henkiin ja sukua jatkamaan ne, jotka pystyivät elämään vähällä ravinnolla, kalalla, riistalla ja marjoilla. Aina 1950-luvulle saakka ne kuuluivat useimpien suomalaisten ruokavalioon. Mitkä tahansa ruoan uudet tulokkaat aiheuttavat kehityshistoriallisen ristiriidan perimän ja ravinnon välillä. Sokeri, teolliset rasvat ja leivonnaiset ovat uusia tulokkaita.

Vasta sukupolvi, pari sitten kaupunkeihin vaeltaneena suomalainen sanoutuu irti metsäläisen maineestaan ja nauttii teollisen ruoantuotannon ihanuuksista. Mitä pidempi tuoteselostus, sitä parempi. Luonnostaan persona väkeville, niin kuin kaikki alkoholin kanssa vasta äskettäin tekemisiin tulleet kansat, hän nappailee niitä ehtimiseen.

Ei ihme, että kivikautiset geenit sekoilevat tietämättä miten toimia. Häiriöihin etsitään ja tietenkin myös löydetään mitä ihmeellisimpiä syitä ja vastaavasti lääkkeitä.

Siitä huolimatta, että yhteydet uusien tulokkaiden ja elintasosairauksien välillä on ilmeinen, siltä ummistetaan silmät. Hämmästyttää, miksi, sillä tutkimusta on riittämiin.