Linkkejä
Ajankohtaista
Ruokaohjeita
Palautetta
KIVIKAUDEN YHTEYS
JA TYYPIN 2 DIABETES
Ihmisen kehityshistorian ravitsemustutkijat esittävät näkemyksenään, että nykyihminen on keholtaan yhä kivikautinen keräilijäkalastajametsästäjä, joka elää täysin erilaisissa oloissa kuin mihin hänen elimistönsä on sopeutunut pitkän kehityshistorian aikana. Merkittävimmät muutokset ovat seuranneet maanviljelyksen myötä noin kymmenen tuhatta vuotta sitten ja teollisen vallankumouksen alettua parisen sataa vuotta sitten.
Viimeisen sadan vuoden aikana elinikä on noussut, mutta yhä useampi sairastuu sivilisaation mukanaan tuomiin ns. elämäntapasairauksiin, jotka ovat yleistyneet erityisesti viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana. Elämänrytmi on kiivas, ja vuorokauden ja vuodenaikojen rytmejä levon ja unen tarpeelle ei oteta huomioon. Ateriointi on muuttunut täysin.
Ihmisen kehityshistorian huomioon ottavat tutkijat varoittavat seurauksista. Säästöliekillä palavan kivikautisen kehon työstettäväksi syötetään yhä enemmän sille vieraita ruoka-aineita eikä sille anneta sitä, mitä se on tottunut käyttämään. Kalan ja riistan sekä vihreiden kasvisten ja marjojen syöjästä yritetään tehdä viljoja syövää märehtijää. Aikanaan eloon jäämisen mahdollistaneista säästögeeneistä ja mukautumisesta kalan ja riistan syömiseen on sivilisaation myötä tulossa terveysongelma.
Lukuisat tutkimukset osoittavat tyypin 2 diabeteksen lisääntyvän kaikissa maissa. Sairaus alkaa tavallisesti vuosia ennen kuin se havaitaan, ja monet tapaukset jäävät diagnosoimatta. Sairastumisriski lisääntyy iän myötä, ja riskitekijöiksi mainitaan pitkäaikainen ylipaino, vartalotyyppinen lihavuus, liikunnan puute, insuliiniresistenssi eli kudosten vähentynyt kyky ottaa vastaan glukoosia ja hyperinsulinemia eli insuliinin liiallinen erittyminen. Diabetes puhkeaa, kun verensokeri jää pysyvästi koholle.
Kehityshistoriallinen näkökulma
Kehitys apinasta ihmiseksi lasketaan miljoonissa vuosissa. Kehityshistoriassa on aukkoja ja kysymyksiä riittää: milloin ja miksi ihminen laskeutui puusta maahan, miksi hän luopui karvapeitteestään, miksi hän kehitti ihonalaisen rasvakerroksen, jota ei apinoilla ole, ja niin edelleen – loputtomiin. Näihin kysymyksiin ei ole toistaiseksi vastauksia. Olettamuksia sen sijaan on laidasta laitaan. Vasta viime vuosikymmeninä on alettu tutkia ja ymmärtää kehityshistorian kysymyksiä. Tärkeimpiin niistä kuuluu ihmisen perimän ja ravinnon välinen vuorovaikutus.
Asialla ovat olleet paleo-, bio- ja ihmistieteiden tutkijat. Ihmisestä muodostuu kuva olentona, joka elää avaruusaikakautta, mutta jonka elimistö on yhä vielä kivikautinen. Hyvinvointiyhteiskunnan elämänmuoto eroaa siitä, mihin ihmiskunta on tottunut pitkän kehityksensä aikana. Ravinnon, työn ja levon laatu ja määrä ovat kokeneet perusteellisia muutoksia. Siitä huolimatta, että elinikä on pidentynyt tieteen ja teknologian kehittymisen myötä, teollinen aikakausi on tuonut mukanaan sitä ennen tuntemattomia sairauksia.
Ihmisen apinaesivanhemmat elivät ja kukoistivat vihreillä kasveilla, versoilla ja lehdillä, hedelmillä ja siemenillä, mutta söivät myös toukkia, muurahaisia ja muuta pienriistaa. Proteiinin ja rasvojen lisäys ravintoon kasvatti aivoja ja lyhensi suolta, mihin kehitykseen kului useita miljoonia vuosia.
Ihmisen esivanhemmat elivät ja kehittyivät erilaisissa ilmasto-oloissa kuin nykyään. Viimeisten kahden miljoonan vuoden ja erityisesti viimeisten kahden sadan vuoden aikaiset jääkaudet rajoittivat ravinnon saannin proteiineihin ja rasvoihin suurimmaksi osaksi vuotta. Kasviperäistä ruokaa oli niukalti. Ihmisen elimistö sopeutui käyttämään riistaa, kalaa ja muuta eläinperäistä proteiinia ja eläinrasvoja. Oloissa, joissa ruokaa oli niukasti, eloon ja sukua jatkamaan jäivät ne, joiden aineenvaihdunta oli hidasta ja jotka pystyivät varastoimaan rasvaa kehoonsa nälkäpäivien varalle. Puhutaan kivikauden ihmisen "säästögeeneistä" ja "lihansyöjäyhteydestä" (the "carnivore connection").
Kivikautisen ihmisen ravinto, eläinproteiini ja rasvat, eivät nostaneet paljonkaan verensokeria eivätkä vaatineet paljon insuliinia varastoituakseen elimistöön. Ravinto suosi niitä, jotka kehittivät insuliiniresistenssin, millä tarkoitetaan kudosten glukoosinottokyvyn alentumista. Näin kehon tärkeämmät osat, kuten aivot, ja raskaana olevan naisen sikiö saivat niiden tarvitsemaa glukoosia. Nälän jatkuessa pidempään ja glukoosin tultua käytetyksi elimistö alkoi käyttää kehon rasvavarastoja ja aivot niiden palamistuotteina syntyviä ketoneita. Insuliiniresistenssi on kehityshistorian näkökulmasta luonnon kehittämä eloonjäämiskeino oloissa, joissa hiilihydraatteja oli niukasti tai ei ollenkaan tarjolla.
Kaksi ravintovallankumousta on muuttanut kivikauden ihmisen ravitsemuksen täysin: maanviljelyksen alkaminen noin 10000 vuotta sitten ja viljakasvien leviäminen ympäri maailmaa ja teollisten rasvojen kehittäminen ja käyttöönotto viimeisten vuosikymmenien aikana. Myös tuoreen maidon käyttö on kehityshistoriallisesti uutta. Nämä kolme ruoka-aineryhmää – vilja- ja tuoremaitotuotteet sekä teolliset rasvaseokset ovat monien tutkijoiden mukaan merkittävimpänä syynä nykyiseen ylipainoepidemiaan ja ylipainon kylkiäisinä ilmeneviin ns. elämäntapasairauksiin. Toisin sanoen, ravinnon laatu on tärkeämpi kuin määrä.
Diabetes geeneissäkö?
Varsinaisia säästögeenejä ei ole toistaiseksi löydetty ja saattaa olla, ettei koskaan löydetäkään. Ei ole myöskään löydetty "diabeteksen geenejä". Sen sijaan on löydetty geenejä, jotka tavalla tai toisella altistavat diabetekselle. Niitä ovat kalastajametsästäjien elinympäristössä kehittyneet raudanimeytymisgeenin muunnokset, jotka aiheuttavat raudan liiallista imeytymistä mm. haimaan, mikä puolestaan aiheuttaa haiman toiminnan häiriöitä.
On ilmeistä, että terveyteen ja sairauteen vaikuttavat sekä perimä että ympäristö. Ihmisen kehityshistorian eli perimän huomioon ottavien tutkijoiden mukaan kummallakin on osuutensa monien ns. elämäntapasairauksien kehittymisessä jossakin yksilössä. Kivikautiseen ravintoon sopeutuneilla, perimältään "vanhoillisilla" ravinnon hiilihydraattien sekä laatu että määrä ratkaisee. Diabetekselle ominainen Insuliiniresistenssi kehittyi vasteena vähähiilihydraattiseen ravintoon, ja insuliiniresistentit jäivät jatkamaan sukuaan. Maantieteellinen eristyneisyys lisäsi tätä perimää. Sitä mukaa kun hiilihydraatteja tulee ruokavalioon, kuten esim. Etelä-Euroopassa tai Kiinan alueella on ollut laita, sukupolvi sukupolvelta niitä aletaan sietää yhä paremmin.
Lihansyöjäyhteys kuvaa yhdellä sanalla ravinnon proteiinin sekä hiilihydraattien määrän ja laadun merkitystä insuliiniresistenssin ja hyperinsulinemian eli insuliinin liikaerityksen kehittymisessä. Insuliiniresistenssi tarjosi eloonjäämis- ja suvunjatkamisedun oloissa, joissa ravinto oli pääasiassa proteiinia. Maanviljelyksen varhaisina vuosisatoina hiilihydraattipitoisten ruoka-aineiden glykeeminen indeksi oli alhainen, mutta teollisen aikakauden alettua viljatuotteiden glykeeminen indeksi on noussut, mikä johtaa niitä käytettäessä lisääntyneeseen insuliinineritykseen. Viimeisten 50 vuoden aikana teollisesti tuotetun ruoan räjähdysmäinen lisääntyminen merkitsee myös päivittäisen kalorimäärän lisäystä, mikä osaltaan johtaa ylipaino-ongelmiin.
Alkuperäiskansat ja elämäntapasairaudet
Vielä nykyäänkin on kokonaisia väestönosia, joiden kivikautinen aineenvaihdunta reagoi nopeasti ja voimakkaasti nykyisen teollisen maailman tarjoamiin ruoka-aineisiin. Jo yli puolen vuosisadan ajan on tehty tutkimusta alkuperäisväestöjen keskuudessa ilmenevistä sairauksista, joista tärkein ja ilmeisin on aikuisiän eli tyypin 2 diabetes. On havaittu, että erittäin paljon sairautta esiintyy Pohjois-Amerikan paleointiaaniheimojen jäsenillä, joiden esivanhemmat ilmestyivät mantereelle yli 10000 vuotta sitten. Arkeologisen tutkimuksen perusteella tiedetään paleointiaanien asuma-alueen jatkuneen mantereen pohjoisosan arktisilta alueilta aina etelään nykyisen Arizonan vaiheille. Ravintonaan he käyttivät biisoneita. On arveltu, että ajoittaiset nälkäkaudet suurriistan metsästyksen väliaikoina suosivat "säästögeenien" eli alhaisen aineenvaihdunnan kehittymistä ja insuliiniresistenssiä edistävien geenien valikoitumista.
Pohjois-Amerikan intiaanien lisäksi Australian alkuperäisväestö ja Tyynen meren saarten väestöt sairastuvat tyypin 2 diabetekseen siirtyessään nykylänsimaiseen elämäntapaan, josta ruokavalio on yksi ja liikunnan väheneminen aikaisempaan verrattuna toinen syy. Kun "säästögenotyyppi" takasi ruokajuhlien ja nälkäkausien vaihdellessa eloonjäämisen, nykyään se johtaa ylipainoon ja insuliiniresistenssiin.
Huomion arvoista aikuisiän diabeteksen ruokavaliohoidossa on se, että kun ryhmä diabetesta sairastavia Australian aboriginaaleja palasi perinteiseen keräilijäruokavalioonsa joksikin aikaa, diabeteksen oireet vähenivät merkittävästi tai katosivat tyystin. Tämän huomion ovat tehneet monet myös eurooppalaista syntyperää olevat diabeetikot: hiilihydraattien vähentäminen ruokavaliossa vaikuttaa myönteisesti hoitoon.
Myös Intiassa, erityisesti kaupungeissa, esiintyy runsaasti aikuisiän diabetesta. Syyt ovat samat kuin muidenkin em. kansojen keskuudessa: perimän ohella perinteisen ruokavalion vaihtuminen teolliseen ja liikunnan väheneminen.
Entä suomalaiset – kuulummeko alkuperäiskansoihin?
Ylipaino ja ns. elämäntapasairaudet ovat yleistyneet Suomessa viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana, ja niiden odotetaan yhä lisääntyvän. Missä syy? Teorioista ei ole puutetta. Yleisimmin syytetään liikaa rasvaa tai tyydyttyneitä rasvoja ruoassa ja liikunnan vähyyttä aikaisempiin aikoihin verrattuna. Väitteissä on totta kuitenkin vain siteeksi. Kokonaiskuva on monitahoisempi.
Diabeteksen esiintyvyys vaihtelee eri etnisissä väestöissä: joissakin sitä ei esiinny ollenkaan kuten esimerkiksi Durangon alueen intiaaneilla Meksikossa, kun taas esimerkiksi Pohjois-Amerikan Pima-intiaanien keskuudessa ja joillakin Tyynen meren saarilla kuten Nauru-saarilla jopa puolet aikuisista sairastaa sitä.
Euroopassa diabetesta esiintyy eniten pohjoisessa. Tyypin 1 diabetesta esiintyy Suomessa ja muissa Pohjois-Euroopan maissa kolmella lapsella kymmenestä tuhannesta, mutta Japanissa vain yhdellä. Euroopassa esiintyvyys vähenee etelää kohti. Tutkimus tukee olettamusta, että Etelä-Euroopassa väestö on sopeutunut paremmin diabetesta aiheuttaviin ruoka-aineisiin.
Ylipainon ja diabeteksen geenien etsinnän jatkuessa katse kannattaa kohdistaa siihen, mitä tiedetään ihmisen kehityshistoriasta yleensä ja eri etnisten ryhmien sopeutumisesta elinympäristöönsä, mukaan luettuna ravinto. Alkuperäiskansojen tutkimus osoittaa selvästi, että perinteisestä elinympäristöstään kaupunkeihin muuttaneet etniset ryhmät ovat alttiita sairastumaan tyypin 2 diabetekseen, tärkeimpänä syynä vain poikkeaminen perinteisestä ravinnosta.
LÄHTEITÄ
Lähteet löytyvät tekijöiden nimillä PubMed-tietokannasta.
- Kehityshistoriallinen näkökulma
- Diabetes geeneissäkö?
Miller JC, Colagiuri S. The carnivore connection: dietary carbohydrate in the evolution of NIDDM. Department of Biochemistry, University of Sydney, Australia. Diabetologia. 1994 Dec;37(12):1280-6.
Groop LC, Tuomi T. Non-insulin-dependent diabetes mellitus--a collision between thrifty genes and an affluent society. Department of Endocrinology, Lund University, Malmo, Sweden. Ann Med 1997 Feb;29(1):37-53.
Bindon JR, Baker PT. Bergmann's rule and the thrifty genotype. Department of Anthropology, University of Alabama, Tuscaloosa, AL. Am J Phys Anthropol 1997 Oct;104(2):201-10.
Colagiuri S, Brand Miller JC. The metabolic syndrome: from inherited survival trait to a health care problem. Department of Endocrinology, Diabetes and Metabolism, Prince of Wales Hospital, New South Wales, Australia. Exp Clin Endocrinol Diabetes. 1997;105 Suppl 2:54-60.
Zimmet PZ, McCarty DJ, de Courten MP. The global epidemiology of non-insulin-dependent diabetes mellitus and the metabolic syndrome. International Diabetes Institute, Caulfield, Victoria, Australia. J Diabetes Complications. 1997 Mar-Apr;11(2):60-8.
Chukwuma C Sr, Tuomilehto J. The 'thrifty' hypotheses: clinical and epidemiological significance for non-insulin-dependent diabetes mellitus and cardiovascular disease risk factors. Centre for Future-Oriented Studies, Abakaliki, Ebonyi State, Nigeria. J Cardiovasc Risk. 1998 Feb;5(1):11-23.
Joffe B, Zimmet P. The thrifty genotype in type 2 diabetes: an unfinished symphony moving to its finale? Department of Medicine, University of the Witwatersrand Medical School, Johannesburg, South Africa. Endocrine. 1998 Oct;9(2):139-41.
Baschetti R. Diabetes epidemic in newly westernized populations: is it due to thrifty genes or to genetically unknown foods? J R Soc Med 1998 Dec;91(12):622-5.
Neel JV, Julius S, Weder A, Yamada M, Kardia SL, Haviland MB. Syndrome X: is it for real? Department of Human Genetics, University of Michigan Medical School, Ann Arbor, MI. Genet Epidemiol 1998;15(1):19-32.
Reaven GM. Insulin resistance: a chicken that has come to roost. Stanford University School of Medicine, CA. Ann N Y Acad Sci 1999 Nov 18:892:45-57.
Eaton SB, Eaton SB 3rd. Paleolithic vs. modern diets – selected pathophysiological implications. Dept. Anthropology, Emory University, Atlanta, GA. Eur J Nutr 2000 Apr;39(2):67-70.
Ogle GD. Type 2 diabetes mellitus in Papua New Guinea – an historical perspective. HOPE Worldwide, Sydney, Australia. P N G Med J 2001 Sep-Dec;44(3-4):81-7.
Colagiuri S, Brand Miller J. The 'carnivore connection'--evolutionary aspects of insulin resistance. Department of Endocrinology, Diabetes and Metabolism, Prince of Wales Hospital, Sydney, Australia. Eur J Clin Nutr. 2002 Mar;56 Suppl 1:S30-5.
Cordain L, Eaton SB, Miller JB, Mann N, Hill K. The paradoxical nature of hunter-gatherer diets: meat-based, yet non-atherogenic. Department of Health and Exercise Science, Colorado State University, Fort Collins, CO. Eur J Clin Nutr 2002 Mar;56 Suppl 1:S42-52.
Dickinson S, Colagiuri S, Faramus E, Petocz P, Brand-Miller J. Postprandial hyperglycemia and insulin sensitivity differ among lean adults of different ethnicities. Human Nutrition Unit, School of Molecular and Microbial Biosciences, University of Sydney, Australia. J Nutr 2002 Sep;132(9):2574-9.
- Alkuperäiskansat ja elämäntapasairaudet
- Entä suomalaiset – kuulummeko alkuperäiskansoihin?
Wendorf M. Diabetes, the ice free corridor, and the Paleoindian settlement of North America. Tesseract/Prudential, San Francisco, CA 94105. Am J Phys Anthropol 1989 Aug;79(4):503-20.
Wendorf M, Goldfine ID. Archaeology of NIDDM. Excavation of the "thrifty" genotype. Archaeological Research Facility, University of California, Berkeley. Diabetes 1991 Feb;40(2):161-5.
Dowse GK, Zimmet PZ, Finch CF, Collins VR.Decline in incidence of epidemic glucose intolerance in Nauruans: implications for the "thrifty genotype". WHO Collaborating Centre for the Epidemiology of Diabetes Mellitus and Health Promotion for Noncommunicable Disease Control, International Diabetes Institute, Victoria, Australia. Am J Epidemiol 1991 Jun 1;133(11):1093-104.
O'Dea K. Westernisation, insulin resistance and diabetes in Australian aborigines. Department of Human Nutrition, Deakin University, Geelong, Victoria, Australia. Med J Aust. 1991 Aug 19;155(4):258-64.
Wendorf M. Archaeology and the "thrifty" non insulin dependent diabetes mellitus (NIDDM) genotype. Department of Anthropology, University of California, Berkeley. Adv Perit Dial 1992;8:201-7.
Ramachandran A. Genetic epidemiology of NIDDM among Asian Indians. Diabetes Research Centre, Madras, India. Ann Med 1992 Dec;24(6):499-503.
Williams DR. Epidemiological and geographic factors in diabetes. Department of Community Medicine, University Forvie Site, Cambridge, UK. Eye 1993;7 ( Pt 2):202-4.
McCance DR, Pettitt DJ, Hanson RL, Jacobsson LT, Knowler WC, Bennett PH. Birth weight and non-insulin dependent diabetes: thrifty genotype, thrifty phenotype, or surviving small baby genotype? Diabetics and Arthritis Epidemiology Section, National Institute of Diabetes and Digestive and Kidney Diseases, Phoenix, Arizona. BMJ 1994 Apr 9;308(6934):942-5.
Zimmet PZ, McCarty DJ, de Courten MP. The global epidemiology of non-insulin-dependent diabetes mellitus and the metabolic syndrome. International Diabetes Institute, Caulfield, Victoria, Australia. J Diabetes Complications 1997 Mar-Apr;11(2):60-8.
Guerrero-Romero F, Rodriguez-Moran M, Sandoval-Herrera F. Low prevalence of non-insulin-dependent diabetes mellitus in indigenous communities of Durango, Mexico. Instituto Mexicano del Seguro Social, Durango, Mexico. Arch Med Res. 1997 Spring;28(1):137-40.
Pettitt DJ, Forman MR, Hanson RL, Knowler WC, Bennett PH. Breastfeeding and incidence of non-insulin-dependent diabetes mellitus in Pima Indians. Diabetes and Arthritis Epidemiology Section, National Institute of Diabetes and Digestive and Kidney Diseases, Phoenix, AZ. Lancet 1997 Jul 19;350(9072):166-8.
Trevisan R, Vedovato M, Tiengo A. The epidemiology of diabetes mellitus. Dipartimento di Medicina Clinica e Sperimentale, Universita di Padova, Italy. Nephrol Dial Transplant 1998;13 Suppl 8:2-5.
Baschetti R. Diabetes epidemic in newly westernized populations: is it due to thrifty genes or to genetically unknown foods? J R Soc Med 1998 Dec;91(12):622-5
Ogle GD. Type 2 diabetes mellitus in Papua New Guinea - a historical perspective. HOPE worldwide, Sydney, Australia. P N G Med J 2001 Sep-Dec;44(3-4):81-7.
Eriäviä näkemyksiä diabeteksen synnystä
Trevisan R, Vedovato M, Tiengo A. The epidemiology of diabetes mellitus. Dipartimento di Medicina Clinica e Sperimentale, Universita di Padova, Italy. Nephrol Dial Transplant. 1998;13 Suppl 8:2-5.
Virtanen SM, Aro A.Dietary factors in the aetiology of diabetes. Department of Applied Chemistry and Microbiology, University of Helsinki, Finland. Ann Med. 1994 Dec;26(6):469-78.
Saad MF, Knowler WC, Pettitt DJ, Nelson RG, Charles MA, Bennett PH.A two-step model for development of non-insulin-dependent diabetes. Phoenix Epidemiology and Clinical Research Branch, National Institute of Diabetes and Digestive and Kidney Diseases, National Institutes of Health, Arizona 85014. Am J Med. 1991 Feb;90(2):229-35.
Hannah JS, Howard BV. Dietary fats, insulin resistance, and diabetes. Medlantic Research Institute, Washington, District of Columbia, USA. J Cardiovasc Risk. 1994 Jun;1(1):31-7.